Kliinisissä tutkimus- ja hoitotoimenpiteistä aiheutuvissa potilasvahingoissa diagnoosin ja hoidon viive on ollut korvausperusteena noin kahdessa kolmasosassa potilasvahingoista. Tämä on noin 20 prosenttia kaikista potilasvahingoista. Kyse on siis yhdestä merkittävimmistä potilasvahinkojen syistä.
Suuri osa vahingoista tapahtui päivystystoiminnassa, jossa vakavimmat viiveet liittyivät aivotapahtumiin ja sydän- ja verisuonitauteihin. Merkittäviä vahinkomääriä oli myös infektioissa ja traumatologiassa, etenkin sormi- ja rannevammoissa. Ei-päivystyksellisistä vahingoista suurimman osan muodostivat syöpätautien diagnoosiviiveet.
”Tärkeänä syynä päivystyksessä tapahtuviin diagnoosiviiveisiin voidaan pitää sitä vähäistä aikaa, joka lääkärillä on yksittäistä potilasta kohti. Lisähaasteena ovat tietotekniset velvoitteet, jotka kuluttavat kliiniseen tutkimiseen varattua aikaa. Diagnostiikkaan vaikuttavat myös potilaan ja lääkärin välisen kommunikaation onnistuminen sekä lääkärin vireystaso”, toteaa tutkimuksen päätekijä, Potilasvakuutuskeskuksen asiantuntijalääkäri Eero Hirvensalo.
Haitta voidaan määritellä
Potilasvahingon korvaamisen edellytyksenä on, että diagnoosivirheen aiheuttaman viiveen seurauksena asianmukainen diagnoosi ja hoito on viivästynyt tai jäänyt toteutumatta, ja tästä on aiheutunut potilaalle määritettävissä olevaa haittaa. Tämä voi olla esimerkiksi tilapäistä haittaa, kuten odotusajan kipua ja pidempi toipumisaika. Osa vahingoista on aiheuttanut vakavia haittoja, kuten raskaita ylimääräisiä hoitoja, pysyvän haitan tai jopa potilaan kuoleman. Syöpätaudeissa alkuvaiheen oireiden tunnistamattomuus ja jatkoselvittelyn viivästyminen voivat heikentää oleellisesti kokonaisennustetta.
Tutkimuksessa painotetaan, että toistuvia diagnoosiviiveitä pitäisi seurata ja analysoida järjestelmällisesti hoidon laadun parantamiseksi. Tarkoitus ei ole etsiä syyllisiä vaan tunnistaa riskikohtia ja ehkäistä vahinkoja ennakolta.
”Vaikka aineiston perusteella ei voida nimetä diagnoosiviiveiden syntyyn vaikuttavia taustasyytä, voidaan joitakin tekijöitä nostaa esiin. Monisairaus ja runsas lääkkeiden käyttö voivat vaikuttaa oireisiin ja kokonaistulkintaan. Lisäksi ongelmana voidaan pitää joidenkin diagnoosien harvinaisuutta. Toisaalta myös arkiset vammat, kuten sormivammat, nilkka- ja rannemurtumat sekä akillesjännevammat voivat jäädä tunnistamatta”, huomauttaa Hirvensalo.
Tutkimuksessa havaittiin kertymiä samojen sairauksien ja vammojen diagnoosiviiveissä. Tämän havainnon perusteella on tärkeää lisätä koulutusta ja korjata toimintaedellytyksiä niissä yksiköissä, joissa toistuvasti todetaan samantyyppisiä korvattavia vahinkoja. Päivystystoiminnassa on tärkeää varmistaa, että aikaa tilannekuvan muodostamiselle on riittävästi jokaisen potilaan kohdalla.
