Valokuvaterapeutti Nina Kellokoski, 57, kertoo luottavansa sataprosenttisesti omaan intuitioonsa ja menevänsä sen voimalla eteenpäin. Niin kävi myös silloin, kun hän äitinsä kuoleman jälkeen, seitsemän vuotta sitten altisti itsensä valokuvalle ja antoi valokuvan kanavoida menneitä hetkiä.
– Valokuvaaminen antoi tilaa sopeutua surun tunteisiin. Vietin aikaa valokuvan parissa kysellen, jutellen ja kuunnellen. Valokuva altistaa mieltä tunnemuistille ja muistoille. Siinä on sen parantava voima.
Nina kokee, että hänen elämässään on ollut kaksi merkittävää askelmerkkiä: murrosvuodet 1996 ja 2016. Kummallakin kerralla valokuvalla on ollut keskeinen rooli oikeiden raiteiden löytämisessä.
Vuonna 1996 hän oli jättäytynyt pois hyvältä uralta tekstiiliteollisuusuudessa. Hän etsi kolmekymppisenä itseään ja mietti, mitä hän rupeaisi isona tekemään.
– Koin, etten ollut siinä ammatissa, jota haluan tehdä loppuelämäni. Minulle oli selkeätä, että haluan valokuvaajaksi. Osallistuin psykologi, psykoterapeutti Lauri Mannermaan työpajaan, jotta saisin avattua valokuvaajan uraa, mutta se olikin valokuvaterapian työpaja ja vaikutti minuun syvästi.
Valokuvaus ja valokuvaterapia alkoivat aikoinaan tavallaan yhtä aikaa, mutta terapiasta tuli osa Ninan työtä Valovoimaamo-yrityksessään vasta 20 vuotta myöhemmin.
– Päätin kuitenkin jo tuolloin, että jossakin vaiheessa tulen työskentelemään valokuvaterapian parissa, mutta ensin minun pitää rakentaa valokuvauksesta itselleni ammatti, jotta saan elantoni. Toinen murroskohta liittyy äitini kuolemaan. Se sysäsi minut tälle pitkälle, henkiselle tielle, jota yhä kuljen.
Terapiapuoli jäi muhimaan Ninan mieleen. Toisen kosketuksen siihen hän sai vuonna 2011,kun hän lähti opiskelemaan Taideteollisen avoimeen yliopistoon taideterapiaa. Lisäksi hän opiskeli Mindfulness-ohjaajaksi ja kognitiivista lyhytterapiaa.
– Itse asiassa valokuvan terapeuttista voimaa löytyy tavallisesta kaupallisesta kuvaamisestakin ihmisten kanssa tai kuvitus- ja tunnelmakuvasta, Nina mietiskelee.
Alkoi äidin kuolemasta
Ninan mielessä oli parikymmentä vuotta muhinut ajatus siitä, että hän tekee valokuvaterapiasta itselleen ammatin. Sen toteutumisen laukaisi hänen äitinsä kuolema vuonna 2016.
– Sattumoisin olin samaan aikaan Turun avoimen yliopiston järjestämässä valokuvaterapian työpajassa, jossa käsiteltiin ja tehtiin kuvia.
Ninan mielestä suuren surun hetkellä kuka tahansa lamaantuu, eikä vähän aikaan tiedä, mitä tehdä. Mutta hänelle tapahtui juuri se, mitä hänelle pitikin valokuvaajana tapahtua.
– Intuition johdattamana oivalsin, että paras keino selviytyä surusta, oli tehdä sitä, mitä parhaiten osaan eli kuvata. Rupesin käsittelemään äidin poismenoa kuvien kautta ja kuvaamaan kaikenmeneillään olevan. Aloitin surun kuvaamisen saman tien.
Äiti oli asunut Ninan lapsuudenkodissa Helsingin Munkkiniemessä kuolemaansa asti. Kuolemaan liittyi lapsuudenkodin purkaminen, ja kaikkien tavaroiden pois vieminen, mikä joka tapauksessa oli Ninan tehtävä. Hän kuvasi puretussa lapsuudenkodissaan omakuvia, kaikki esineet, hetket ja tapahtuvat. Tutki vanhoja valokuvia ja omia lapsuudenkuviaan.
– Valokuvaaminen oli minulle luontevaa tekemistä ja tempaisi täysin mukaansa. Käsittelin surua dokumentoimalla ja kuvaamalla. Kaikki sai oman merkityksenä, enkä voinut itsekseni olla ihmettelemättä, miten pystyin suuren surun keskellä tuntemaan niin suurta innostusta ja hyvää oloa.
– Valokuva ja kamera kulkivat käsi kädessä pitkälti yli vuoden ja veivät minut kirkkaille vesille ja uudelle suunnalle. Ne laittoivat polkuni kuntoon ja tekemiseni mielekkääksi. Kävin isolla kädellä läpi koko elämäni ja tein välitilinpäätöksen. Olin juuri täyttämässä 50 vuotta. Teki hyvää, vaikka olikin rankkaa.