Kirjailija Kirsi Pehkosen, 58, laajan tuotannon teokset ovat syntyneet lyhyessä ajassa.

– Ehkäpä olen koko ikäni pidätellyt kirjoittamista ja siksi tuotan tekstiä nopeasti.Olen myös mekaanisesti nopea kirjoittamaan. Pystyn kirjoittamaan melkeinpä samaa vauhtia kuin ajattelen.

Jylhäsalmi-kirjasarjasta ilmestyi huhtikuussa 2024 yhdeksäs osa, Hiekkalinnoja Jylhäsalmella. Jylhäsalmi-kirjoja on myyty lähes 160 000 kappaletta. Viime vuonna Kirsiltä ilmestyi kolme aikuisten kirjaa. Hänen kynästään on syntynyt myös viisiosainen tyttöjen jääkiekkosarja.

Jylhäsalmi-sarjaa kirjoittaessaan Kirsi ei tietoisesti ajatellut kirjoittaa yhteisöllisyydestä.

– Sarjan edetessä tajusin itsekin, että Jylhäsalmi- kirjojen yhtenä punaisena lankana on arjen yhteisöllisyys ja toisista välittäminen kyläyhteisössä.

Kirsi pohtii, olemmeko nykyajassa kadottaneet rohkeuden pyytää ja antaa apua, huomioida toisia ja ottaa joukkoon mukaan.

– Kenties pelätään, että jos sellaiseen ryhtyy, niin se vaatii paljon aikaa ja vaivaa, eikä huomata, että hyvän olon levittäminen ympärille kerryttää hyvää oloa myös itselle.

Kirsi uskoo, että maaseudulla, mutta myös kaupungeissa yhä elää ymmärrys siitä, että jokainen voi tilanteen tullen antaa apua.

– Koskaan ei voi tietää, milloin itse on avun tarpeessa. Sanontahan kuuluu, että ajan myötä tilit tasoittuvat.

Kirsin kotoa Vehmersalmelta on 50 kilometriä matkaa Kuopioon. Poliisi tai ambulanssi ei hetkessä ehdi paikalle. Palokunta sentään löytyy omasta takaa.

– Jos täällä tulisi naapurin pihaan outo pakettiauto, ikkunasta ei vain jäädä katselemaan, lähtikö sieltä tavaraa matkaan, vaan kyllä asiaan puututaan jollakin tavalla.

Kirsin mielestä arkinen toisista välittäminen ei tarkoita sitä, että kanssaihmisiä pitäisi olla koko ajan auttamassa. Riittää, että ollaan tietoisia ja pidetään vähän huolta toistenkin asioista.

– Näin pystyy välttämään kasaantuvaa avuntarvetta, kun välittämistä ja pientä jelppiä annetaan, ennen kuin asiat ehtivät kasaantua isommaksi avuntarpeeksi. Välittäminen lisää tunnetta merkityksellisyydestä ja hyväksynnästä sekä joukkoon kuulumisesta yhtä lailla avunantajalle itselleen kuin kohteelle.

– Jos läheinen tai tuttu ihminen osoittaa arkista välittämistä, se antaa elämälle kestävät rakenteet. En ole täällä yksin, enkä ihan oman onneni nojassa.

Ilman inspiraatiotakin

Kirsi kuvaa tapaansa kirjoittaa tehokkaaksi. Hänellä on kalenteriin merkittynä päivittäinen tavoitemerkkimäärä. Kun sitä noudattaa, tekstiä syntyy.

– Kun kirjoitan ensimmäistä versiota, en odota inspiraatiota, enkä mieti laatuasioita. Raakatekstistä muokkaan varsinaisen tekstin. Se on osapuilleen yhtä iso työ kuin raakatekstin kirjoittaminen.

Kirsin leipätyö luokanopettajana on niin intensiivistä, että kaikki muu unohtuu, eikä hän koulupäivänaikana pysty ajattelemaan mitään muuta kuin koulua.

– Tilanne on tietyllä tavalla hyvää tasapainoa kirjallisille ajatuksille. En pysty pyörittämään niitä päässäni, mutta alitajunta tekee itsekseen töitä ilman, että tiedän siitä mitään.

Kirsille on jo ehtinyt kertyä elämän aikana monia kokemuksia ja kohtaamisia, eikä hän välttämättä aina pysty hahmottamaan, mistä mikäkin idea tulee.

– Kirja on minulle tavallaan ongelmanratkaisutehtävä. Mielikuvittelen, että nyt pitää kirjoittaa tällainen kirja, jossa on erilainen romanttinen juoni kuin aikaisemmissa on ollut ja mietin, mikä voisi olla sille sopiva tausta. Siitä sitten alan rakentaa kirjaa.

Kirjojaan varten Kirsi tekee taustatyötä esimerkiksi haastattelemalla ihmisiä. HiekkalinnojaJylhäsalmella -kirjaa varten hän jututti vanhempiensa lapsuudenystävää 1970-luvun asioista, koska osa tapahtumista sijoittuu vuoteen 1973, vehmersalmelaista ompelijayrittäjää sekä kirkkovenesoudun harrastajaa. Metsäasiantuntija tarkisti metsäalaan liittyvät kohdat.

– Taustatyöstä vain jäävuoren huippu päätyy lopulta kirjaan. Minulla täytyy kuitenkin olla ymmärrys asioista, jotta tiedän, mitä kannattaa tuoda tarinaan.

Kirsin mukaan Hiekkalinnoissa on sellainen poikkeuksellinen piirre muihin Jylhäsalmi- romaaneihin verrattuna, että hän käyttää tarinassa myös omia kokemuksiaan. Toinen tarinalinja on vuodelta 1973 silloiselta ja nykyajassa entiseltä leirintäalueelta.

– Siinä olen suoraan hyödyntänyt omia muistojani, koska asuin lapsena leirintäalueen vieressä. Minulla on muistikuvia siitä, miten siellä toimittiin, ja millaisia ihmisiä siellä kävi, ja miten autojonot iltaisin matelivat leirintäalueelle.

Lue lisää Hyvä Elämä -lehden numerosta 4/2024!

– Jos vaikkapa en kaupassa ylettäisi ottamaan tavaraa ylähyllyltä ja joku tuntematon auttaisi hymyillen, jäisi siitä molemmille pitkäksi aikaa hyvä mieli, Kirsi Pehkonen mietiskelee.