Konflikteja ja katastrofeja muutaman metrin etäisyydeltä todistanut Rauli Virtasen tekee työtään, jotta voisi kertoa tavallisista ihmisistä kriisin keskellä. Hän on kirjoittanut kirjan Täällä Rauli Virtanen – kohtaamisia Vietnamista Ukrainaan, joka kerää yhteen kokemuksia Vietnamin sodasta Ukrainan sotaan.
– Päädyin aikoinaan toimittajaksi äidinkielen lehtorin kannustamana. Olin lukiossa ja suunnitelmissani oli maantiedon ja biologian opettajan ura. Kävikin niin, että maantiedon ja kirjoittamisen yhtälö tuotti ulkomaantoimittajan, nauraa Virtanen, 75.
Virtanen aloitti uransa vuonna 1968 kesätoimittajana Etelä-Suomen Sanomien ulkomaantoimituksessa. Siellä häntä nuorimpana pyydettiin erikoistumaan merkityksettömimpään maanosaan, Latinalaiseen Amerikkaan. Se sysäsi Virtasen opettelemaan espanjan kielen.
Syksyllä hän aloitti Tampereen yliopistossa kansainvälisen politiikan ja tiedotusopin opinnot. Ne tuntuivat kuitenkin liian teoreettisilta, joten hän lähti joulukuussa 1970 rahtilaivan mukana Rio de Janeiroon.
Kymmenen kuukauden pituiselta matkalta postitetut jutut myytiin maakuntalehtiin. Virtanen eteni maitse, välillä liftaten, Riosta Alaskan kautta New Yorkiin. Sen jälkeen ”Täällä Rauli Virtanen”-lausahdus tuli tutuksi kaikille suomalaisille.
Tiedonvälitys on tärkeää
Virtasen kiinnostuksen kohteina ovat nimenomaan konfliktialueet, koska kyseessä ovat journalismin tärkeimmät ja toimittajalle samalla haastavimmat osa-alueet.
– Ensimmäinen konfliktialueeni oli Vietnam. Se oli hyvin nuorelle miehelle osittain myös seikkailunomainen matka, muistelee Virtanen.
– Pääsin kuitenkin nopeasti näkemään sodan julmuuden ja siviilien kärsimykset sairaaloissa, pakolaisleireillä, hautajaisissa...
Virtasen mukaan Suomessa ei ole liialti journalisteja, jotka olisivat silminnäkijöinä maailman lukuisissa konflikteissa, jotta tietäisimme ja oppisimme.
– Kun yli 50 vuoden aikajaksolla on käynyt kymmenillä sota- ja konfliktialueilla, olisi tietysti ollut vähäinen mahdollisuus, että jotakin todella ikävää olisi sattunut. Onneksi niin ei ole käynyt, sanoo Virtanen.
– Toki pommitusten tai vihaisen väkijoukon keskelle joutuminen on joskus saanut kysymään, kuinka viisasta oli lähteä kyseiseen paikkaan.
Virtanen painottaa, että on tärkeää tiedostaa paikallisten journalistien haavoittuvuus.
– Paikalliset journalistit ovat usein sodan uhreja, jotka haavoittuvat tiedonvälityksen puolesta. Lyhyitä vierailuja tekevät ulkomaiset kirjeenvaihtajat ovat yleensä enimmäkseen turvassa.
– Tämän huomasi varsinkin kymmeniä, ehkä jopa sata journalistiuhria vaatineen 2008 alkaneenGazan sodan aikana.
Virtanen kertoo, ettei pahan näkemiseen ei koskaan turru.
– Pahan todistaminen pistää miettimään, oppiiko sukupolvesta toiseen pahuutta toistava ihminen koskaan.
– Epäoikeudenmukaisuuden todistaminen antaa minulle raivon sijaan energiaa jatkaa epäkohtien esille tuomista. Sen verran minussa on vielä uskoa journalismin vaikuttavuuteen ja omaan pieneen panokseeni siinä.
Toivoa on niin kauan, kun kuvat ja tarinat pysäyttävät. Ja sitä tarkoitusta varten Virtanen on kirjankin tehnyt.