Elettiin 1970-luvun loppua. Rovaniemeltä kotoisin oleva Martti Kuusela oli hieman yli kolmikymppinen perheellinen mies, jolla myös työasiat ovat kunnossa. Sanoman toimittajakoulun sekä yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa suorittanut Kuusela työskenteli Helsingin Eteläranta kympissä, työnantajalinnakkeessa, STK:n palveluksessa tiedottajana.
STK:ssa Kuusela viihtyi, ja hän pääsi kouluttautumaan lisää. Kotona olivat vaimo Pirjo ja lapset Kaius sekä Jutta. Mutta entisen SM-sarja- ja maajoukkuejalkapalloilijan sydämessä roihusi intohimo valmentamiseen.
Intohimo saa usein ihmiset tekemään ulospäin jopa oudoilta näyttäviä ratkaisuita. Martti Kuuselan ratkaisu oli seurata intohimoaan, ja lähteä silloiseen Länsi-Saksaan kouluttautumaan.
– Perhe on tehnyt isän takia melkoisia uhrauksia, vaimoni Pirjo on joutunut luopumaan monista asioista. Olen ollut todella itsekäs, hän tunnustaa nyt, yli 40 vuotta myöhemmin.
Kuusela valmensi ensin Grankulla IFK:ta ja vakuuttui halustaan valmentaa. Hän selvitti, mistä saisi parasta mahdollista valmennusoppia. Valinta kohdistui silloiseen Länsi-Saksaan, Kölnin urheilukorkeakouluun.
Kuusela otti pankista lainaa ja ilmoitti perheelleen, että nyt lähdetään Saksaan.
– Irtisanouduin hyvästä työpaikastani STK:ssa. Lähtöpäätös ei ollut perheen yhteinen, käytännössä pakotin vaimoni Pirjon ja meidän pienet lapset mukaani Kölniin. Halusin valmentaa, ja halusin saada parasta mahdollista valmennusoppia. Sitä Kölnissä oli tarjolla. Lukuvuonna 1979-1980 Martti Kuusela suoritti erittäin arvostetun Fussball Lehrer -tutkinnon.
– Minulle vuosi Kölnissä oli ratkaiseva. Opin, mitä jalkapallossa kansainvälisellä huipputasolla vaaditaan. Saksan vuosi vahvisti haluani valmentaa, vaikka opiskelu oli raskasta varsin vajaavaisella saksan kielen taidollani.
– Opetus oli hyvää, ja todella monipuolista. Yksi aine oli esimerkiksi urheilupsykologia, jota Suomessa ei siihen aikaan juurikaan opetettu eikä opiskeltu. Sain Kölnistä paljon eväitä omaan valmentajuuteeni.
Kuusela korostaa, että Kölnin vuosi oli paljon raskaampi perheelle kuin hänelle itselleen.
– Vein perheen puolipakolla täysin vieraaseen ympäristöön, ja jätin heidät aamuisin pärjäämään keskenään, kun kiirehdin koulun luennoille. Pärjäsimme kuitenkin, ja myöhemminkin, koko valmennusurani ajan, perheeni on tukenut minua suurenmoisesti. Siitä olen kiitollinen.