Vantaan huhtikuinen kouluampuminen on herättänyt paljon keskustelua siitä, miten läheiset pystyvät selviytymään lapsen kuolemasta.
Valmiita vastauksia tähän ei ole, mutta elämä kuitenkin kantaa – pelätä ei kannata. Pelko ruokkii omaa pahaa oloa, jolloin mieli alkaa tehdä tepposiaan.
Näin sanoo terapeuttina työskentelevä Kirsti Lampinen, joka on menettänyt poikansa.
– Oman lapsen kuolema on suurin traumaattinen kokemus ihmisen elämässä. Se ei unohdu koskaan.
Lampinen tietää mitä puhuu, sillä hänen 20-vuotias Kai-poikansa hirtti itsensä lokakuussa vuonna 1995.
– Löysin pojan roikkumasta olohuoneen kattoparrusta. Leikkasin narun poikki saksilla, ja pojan kolahtaminen lattiaan antoikin jonkinlaista toivoa. Ensihoitajat kuitenkin kertoivat,ettei mitään ollut enää tehtävissä. Huumeriippuvainen Kai oli tehnyt oman ratkaisunsa.
Selviytymisen alkuvaiheet
Siitä alkoi Kirsti Lampisen pitkä selviytymisen tie. Ensimmäiseksi hän tarttui puhelimeen ja soitti 1,5 tuntia kestäneen puhelun lääkäriystävälleen – tätä hän kuvaa terapiakeskusteluksi.
Ison tuen Lampinen sai myös omilta vanhemmiltaan.
– Molemmat olivat kokeneet sota-ajan. Kuoleman käsittely oli kuitenkin raskasta etenkin isälleni, joka oli hoitanut Kaita, kun olin itse töissä.
Muilta sukulaisilta tukea ei ollut tullut; Lampinen sanoo heidän hylänneen hänet sen kaiken keskelle.
– Tuntui, että minua kohdeltiin kuin ruttoa. Mutta ehkä tapahtunut oli heille liikaa.
Työ auttoi eteenpäin
Pojan kuolemaan liittyviä asioita oli pakko hoitaa surun keskellä.
– Kai oli saatava hautaan, eli piti hoitaa kaikki hautajaisiin liittyvät järjestelyt. Se ei todellakaan ollut helppoa.
Siihen aikaan Espoossa asunut Lampinen oli ensin tapahtuneen takia sairaslomalla. Sittemmin hänet siirrettiin työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän kävi myös Espoon mielenterveystoimistossa.
Lampinen kuitenkin halusi palata töihin niin pian kuin mahdollista. Hän oli poissa töistä muutaman viikon.
– Se on yksinyrittäjän kohtalo. Mutta työ auttoikin eteenpäin! Itkut jäivät siellä itkemättä, ja rutiiniin palaaminen helpotti oloa. Jaksaminen oli kuitenkin vaikeaa, ja muistan olleeni siitä itselleni kiukkuinen.