Kun Hanna Jensen sai vuonna 2015 tietää äitinsä sairastuneen muistisairauteen, oli hänen muistisairaan isänsä kuolemasta ehtinyt kulua kolme vuotta. Alkoi omaishoitajan toinen kierros, jonka aikana Hanna huomasi heti, ettei isän hoitaminen ole pätevöittänyt häntä äidin hoitamiseen.
– Kun olet nähnyt yhden muistisairaan ihmisen, olet nähnyt yhden muistisairaan ihmisen. Tämä lause on omaisten hoitamisessa ollut itselleni tärkeä. Se on humaani näkemys, joka ylläpitää mukana terveen ihmisen persoonaa.
– Isästäni tuli sairauden myötä rauhallinen ja hiljainen, ja hän pysyi asunnossaan senioritalossa, kun taas äiti lähti liikenteeseen ikään kuin hänellä ei olisi koskaan ollut yhtä paljon virtaa kuin sairauden tuomana. Kun koronapandemia alkoi, hallitus määräsi yli 70-vuotiaat kotiin. Yksi ihminen ei sitä totellut. Asun aika lähellä Mannerheimintietä ja näin usein tyhjän 10:n ratikan kulkevan ohi, kyydissään vain yksi tolpasta kiinni pitävä ihminen. Se oli äitini matkalla kauppaan, kahvilaan, ties minne. Joskus hän ajoi 10:n päätepysäkille, vain tehdäkseen jotakin. Piti todeta, että on hyvin todennäköistä, että hän saa koronatartunnan, eikä alkuvaiheessa tiedetty kuin vaarallinen se on, mutta hän ei koskaan sitä saanut.
– Eräs geriatri lohdutti, että hyvä puoli tässä oli, että äiti jatkoi elämää ja hänellä oli ihana arki koronapandemian keskellä. Silloin hän asui vielä kotona.
Hanna on huolehtinut vanhemmistaan yhteensä 14 vuotta.
– Alan olla siinä vaiheessa, että katselen tilannetta vähän jo taaksepäin. Äiti elää vielä ja hän on mielestään aivan loistavassa kunnossa ja todella terve. Hän ihmettelee, miten hänellä onkin käynyt niin hyvä onni elämässä, ettei hän ole sairastunut mihinkään sairauteen. Tässä vaiheessa olen alkanut itsekin ajatella, että onpa mahtavaa, että se on niin, eikä hänen tarvitse surra tilannetta.
– Ehkä päästään pikku hiljaa siihen tilanteeseen, ettei minunkaan tarvitse sitä surra.